Olympialaiset ovat ohi ja on jälleen neljä vuotta aikaa itse kullakin koota voimia seuraavaa kohokoitosta varten. Suomalaisten osalta kisat menivät tavoitteiden mukaisesti, mutta epämääräinen kaiverrus jäi ilmaan, ettemme enää mikään varsinainen urheilukansa olekaan. Ns olympia-aate on tehnyt tepposensa ja levittänyt olympiakuntoisuuden yltympäri kansojen keskuuteen. Poissa ovat 30-luvun kultaiset päivät, kun Suomelta saattoi odottaa kolmoisvoittoa niin keihäänheitossa kuin kestävyysjuoksuissakin. Mukava on myös muistella sadan vuoden takaisia Tukholman olympialaisia, missä Suomen autonomia keräsi huomattavasti suuremman mitalisaaliin kuin mahtava emävaltio Venäjä. Nyt huomaamme mitalitilastoista, että kärjessä porskuttavat vähintäänkin imperialistisella itsetunnolla varustetut valtakunnat USA, Kiina, Britannia ja Venäjä.
Olympia- ym marjastuskiireiden oheen löytyi kirjastosta sopivan ohut kirja eli Bernhard Welten Olemattomuuden valo – Uuden uskonnollisen kokemuksen mahdollisuudesta. Esseemäinen tutkielma on alkuaan ilmestynyt v. 1980 ja suomennettu 2008 Loki-kirjoissa. Kirjan sanoma on tiivistetysti se, että varsinainen uskonnollinen kokemus siinä mielessä kuin aito kokemus johtaa ihmisen muuttumiseen, on uuden ajan myötä käynyt harvinaiseksi tai jopa kadonnut kokonaan. Välineellinen rationaalisuus on kohonnut itseisarvoksi, vaikka se on irrationaalisen valinnan tulos, tyhjän päällä siis perimmältään. Modernismin myötä on tullut vallitsevaksi nihilismi ja todisteeksi Welte esittää parin runoilijan säkeet: T.S.Eliot:
”Oi pimeys pimeys. Kaikki menevät pimeyteen,/ tyhjyydet tähtien välillä, tyhjyydet tyhjyyksiin,/ sotapäälliköt, pankkiirit, huomattavat kirjailijat,/ … / Ja kaikki me kuljemme heidän kanssaan, hiljaisiin hautajaisiin,/ Ei-kenenkään hautajaisiin, sillä ei ole ketä kätkeä maahan.”
ja Paul Celan:
”Mantelissa – mitä on mantelissa ? / Olemattomuus. / Olemattomuus on mantelissa. / Siinä se on ja on.”
Tunnemme olemassaolomme ikäänkuin pohjattoman kuilun äärelle kuten Nietzchen hullu ihminen, joka puhui äärettömässä olemattomuudessa harhailemisesta Jumalan kuoleman jälkeen.
Kuitenkin voi tuo olemattomuuden kokemus kääntyä kohti jumaluutta. Jälleen todistajaksi kelpaa T.S.Eliot: ” Sanoin sielulleni, ole hiljaa, ja anna pimeän langeta/ ylitsesi, sen pimeyden joka on tuleva Jumalasta.” Ja Celanin runon jatko: ”Olemattomuudessa – kuka siellä on ? Kuningas./ Siellä on kuningas, kuningas./ Siellä hän on ja on./ Sinä juutalaisen suortuva, et harmaannu./ Ja katseesi – mihin katseesi on ? / Katseesi on manteliin./ Katseesi on olemattomuuteen./ Katseesi on kuninkaaseen./ Niin se on ja on./ Sinä ihmisen suortuva et harmaannu./ Tyhjä manteli, kuninkaansininen.” Olemattomuus muuttuukin kuninkaansiniseksi. Se salattu, mikä ei koskaan voi tulla käsitteellisenä esiin, muuntuu uudenlaisessa kokemuksessa – hohtaen sen täyteen merkitystä.
Welte ottaa vielä esimerkiksi saksalaisen filosfi Wilhelm Weischedelin säkeet:
”Maljan pohjan pimeydessä/ näkyy valon olemattomuus. Pimeästi hohtava jumaluus. Se on: Olemattomuuden valo.”
”Im dunklen Bechergrund/ Erscheint das nicht des Lichts./ Der Gottheit dunkler Schein/ Ist so: Das licht des Nichts.”
Pimeys tai olemattomuus lopultakin ilmenee, se näyttäytyy, antaa kokea itsensä. Tämä vaatii avoimuutta. Päämäärärationaalisesti kokemus jää muuntumatta merkitykselliseksi. Sen sijaan peruskokemukset, esim ihmissuhteissa vuorovaikutuksena voivat johtaa uudenlaiseen uskonnolliseen kokemukseen, jolle Welte hahmottaa yleispäteviä ekumeenisia mittasuhteita: uskonnollisten kuppikuntien vuosisatojen kuluessa muotoutuneet kuvat ja käsitteet ovat lopultakin rajoitteita, ellei niiden tilalle tule tällainen universaali olemattomuus, jonka pohjalta himertää uusi kaikki uskonnot yhdistävä kokemussisältö.
Olympialaisia ei ole tavattu yhdistää uskonnollisuuteen. Pikemminkin niiden yllä häilyy pakanallinen materialistinen yleishenki ? Olympialiike voidaan nähdä kansainvälisen pääoman käsikassarana ja ryhtiliikkeenä, missä tsekataan ihmiskunnan kuntoisuutta suoriutua kuningas mammonan itselleen vaatimista korkotuottovaatimuksista ? Kuitenkin huippu-urheilijoista heijastuu suurenmoinen vitaalisuus; kasvoista läikehtii useinkin välitön elämänilo. Eikö juuri ilo ole paras ja varmin todiste spirituaalisesta yhteydestä? ”Olkaa aina iloiset !” Ehkä olympialaiset ovatkin suurin kansainvälinen uskonnollinen tapahtuma ? Ehkä suomalaiselta olympialiikkeeltä on jäänyt tämä salaliitto huomaamatta, sillä useimmiten suomalaisten urheilusuorituksia kehystää silmiinpistävä kireys ja on havaittavissa, että urheilusta on tullut elämää suurempi asia – pohjaton kuilu, josta ei vielä valo kajastele ?