Erittäin kaunis ilta tuli ja tarkoitukseni polkea vielä iltamarjaan, mutta kuinkas kävikään, takarengas vuotaa, joten palasin, enkä ensi kertaa tänä kesänä samasta syystä, takaisin. Paikkailen rengasta huomenissa, nythän on luvattu kaunista jopa helteistä viikonloppua, joka kuumeisissa merkeissä täälläpäin sujuukin rallatessa ralleja, jotka eivät kuitenkaan kosketa minua, vaan mieluumminkin vietän näitä tuleentuneen aromin täyttämiä elokuun päiviä mahdollisuuksien mukaan marjametsissä – siellä sitä sielu ole’uu sekä tule’uu.
Hengen elämän puolella olen uppoutunut viimeinkin Nietzcsheen. Luin hänen viimeiset teoksensa Epäjumalten hämärä ja eräänlaisen henkisen testamenttinsa Ecce homo, jonka hän ehti kirjoittaa muutama kuukausi ennen vetäytymistään omiin maailmoihinsa. Eikä se hassumpi muistelus olekaan. Siinä ei juututa selostamaan kunnon porvarillisesti juurta jaksain jokaista saavutusta yhteiskuntaelämän rattaissa vaan Ecce homosta paljastuu mies, joka on omistautunut ideoille, puhdistamaan ja johtamaan länsimaisen hengenelämän ja koko ihmiskunnan uusille urille, muutaman tuhannen metriä eteenpäin elämän vitaliteetissa. Se on oivallinen yhteenveto hänen tuotannostaan. Ilman nikottelua sitä ei tosin pysty nielemään. Nietzcshe vaatii rohkeutta niinkuin talvinen avanto, syvemmälle pulauttaa – miksi olen älykäs? ja miksi olen viisas? olivat muistaakseni ensimmäiset luvut, ilman turhan vaatimattomuuden häivettäkään.
Kyllä minä Nietzschen annoin viedä ja lainassa on jo hänen ensimmäinen kirjansa Tragedian synty, jonka olen joitakin vuosia sitten lukenut, mutta vasta nyt koen omaavani siihen riittävän pohjatiedon. Nietzschen vetävin piirre on varmastikin inspiroituneisuus – hänen tekstissään kimmeltäen tulee vastaan aforistisia ajatuksia, jotka vain jonkunlainen haltioitunut mielentila voi synnyttää. Aforistiikka on haltioituneen hengen tuotetta ? Nietzschehän itse kuvaa sitä inspiroitumisen vuolautta, joka syntyi hänen jokapäiväisillä vaelluksillaan ja jonka tuloksena oli Näin puhui Zarahustra, teos jota Nietzsche itse pitää selkeänä pääteoksenaan – itse asiassa koko ihmiskunnan selvästi kirkkaimpana hengentuotoksena.
Nietzschen ratkaiseva idea käsittääkseni oli oivallus siitä, että antiikin Kreikan tragediat eivät olleet puhdistumiskeino pessimistisistä tapahtumista, kuten esim Aristoteles esitti, vaan päinvastoin ns kyllä-sanomista kaikista hurjimmissakin elämän myllerryksissä. Ne kuvaavat pohjimmiltaan elämän ylivoimaista hyökyä, joka dionyysisesti johtaa ihmisiä tapahtumissa kuin tapahtumissa eteenpäin, ikuisen paluun kulkuun.
Varmaankin Nietzsche halusi esittää antiteesin Schopenhauerin pessimismille, jossa tahto nähdään onnettomuuden tuojana. Nietzsche palauttaa kunniaan arvaamattomaan elinvoiman, miehekkyyden jopa siinä määrin, että siitä voi päätellä hänen itsensä kärsineen toispuolisesta tarpeesta tukahduttaa oma feminiinisyytensä. Ennen kaikkea Nietzsche tuntuu vastustavan tasapäistämistä: se ei kelpaa vaan sen sijaan on säilytettävä selkeät erot eri ihmisryhmien välillä. Nietzschen filosofia on jännitteen, ukkosen ja vahvankin salaman filosofiaa. Kyllä siinä on vahvasti epäilyttäviäkin piirteitä. En voi hyväksyä esim hänen kantaansa, että heikkojen ei saisi sallia elää avun varassa. Hän tahtoo kapinoida äärimmilleen kristillisyyttäkin vastaan. Kuitenkin juuri heikkouden puolustamisessa voidaan nähdä myöskin vahvuuden varmin toteutuminen. Näin ajattelen itse. Ja ajattelen Nietzscheäkin väkevämmin ja napakampaakaan ukkostusta pelkäämättä.
Nietzsche-tutkimukseni ovat vielä kovin kesken niin kuin kaikki muukin on. Huomenna tutkin pyörän kumitilannetta ja pyörähdän vatukossa.