Huomaamme kvartaalin kuluneen. Nopeasti menee aika ja varsinkin nyt keskikesällä se tuntuu pöllähtävän kerralla eteenpäin. Voin näin jälkikäteen muistella kolmen kk ns paasto- ja treenauskauden menneen mukavasti. Pääsiäisen jälkeen koitti sitten huhtikuu ja sitä voi luonnehtia humpahtavaksi. Toukokuulta olen päässyt lenkkeilyyn ja pyöräilyyn kiinni. Olen juossut tasaisen varmasti saman reilun kympin lenkin joka kerran ja tarkoitus on toistaa se nyt juhannusviikolla joka ilta, siis vielä tänään (to) ja huomenna, Juhannuspäivä jääköön välistä. Sitten voisi alkaa katsella uusia reittejä. Jukolan viesti pyyhkäistiin viime viikonloppuna täällä vajaan 10 km päässä ja tuo nuoruuden intohimoni, harrastukseni tietysti nostatti innostuksen tunteita kaikessa energisyydessään ja Jukolan yön sähköisyydessä katselijanakin.
Tässä on nyt jäänyt blogeja tekemättä: piti sellainen laatia Eckhard Tollen tietoisuus/ego-ajattelusta jonakin tähtikirkkaana kevättalven iltana. Samoin hamusin jonkinlaista askartelua Heideggerin olemis-ajattelun äärellä. Blogini nimessä kummittelevasta Tom Bombadillosta tein alustavia tutkimuksiakin syksystä. Kaikenlaistahan sitä jää suorittamatta. Lukemisharrastuneisuus on tietysti jatkunut muodossa tai toisessa. Mikäs sen estäisi. Sen sijaan urhea kirjoitusharrastus katkesi Pääsiäisenä. Tarkoitus oli sepittää käsikirjoitus vähän pitempään kuvitteelliseen tarinaan, tehdä valmiiksi vaikka tulisi kuinka paskaa tekstiä. Tämä oli suunnitelma alkuinnostuksissani. Sitten repesi tauko. Vielä toki ennättää jatkaa vaan on päässyt monenlaista epäilystä pesiytymään.
Mahtoiko tämän blogin alkuperäinen idea olla liian keinotekoinen: jonkinlainen kirja- ja sporttipäiväkirja? Jos nyt vuoden kokemuksella tarkastelen, niin ei oikeastaan sikäli, että kyllä molemmat toiminnot ovat kietoutuneet elämääni. Mielestäni niin lukeminen kuin liikuntakin ovat hyvän rikassisältöisen elämän perusta. Sopii tietenkin kysyä, mikä on lopultakin kaiken tarkoitus, jonkinlainen punainen lanka – siis tämän elämän, kai tässä jonnekin pyritään ? Kuinka pitkälle sen oikeastaan itse pystyy tajuamaankaan, varmasti hyvin yksilökohtaisesti vaihdellen? Henkilökohtaisesti on kovin vaikea hahmottaa kuluneesta kohta puolivuosisataisesta elämästä mitään selkeää juonta. Kuitenkin tarve löytää jonkinlainen kutsumus on ollut jo nuoruudesta asti. En ole halunnut mahdollisimman helppoa tai nautinnollista elämää. Maineen ja kunnian heittelehtivän ja katoavaisen turhuuden olen tiedostanut jo pitkään. Selvää kuitenkin on, että sitä haluaa tuntea kehittyvänsä, kulkevansa polkua eteenpäin.
Ehkäpä eilen löysin sanan, joka kuvaa sekalaisia pyrintöjäni: autarkeia .
”Philosophy presented itself as a method for achieving independence and inner freedom (autarkeia), that stage in which ego depends only upon itself. We encounter this theme in Socrates, among the Cynics, in Aristotle – for whom only the contemplative life is independent – in Epicurus, and among the Stoics. Although their methodologies differ, we find in all philosophical schools the same awareness of the power of the human self to free itself from everything which is alien to it…”. Näin kirjoittaa antiikin filosofianhistorian asiantuntija Pierre Hadot kirjassaan ”Philosophy as a way of life” (s.272). Se on siis jonkinlaista sisäistä riippumattomuutta. Netin sanakirjasta löytyy suomennoksina ’itseriittoisuus, henkinen riippumattomuus kaikista itsen ulkopuolisista asioista’. On myös englanninkielisiä selityksiä: ’a perfect condition of life, in which no aid or support is needed’, niin Platon kuin Aristoteles ovat siihen viitanneet. On myös kristillinen merkitys: ’used of the Spirit-filled Christian – having all they need within through the indwelling Christ’. (http://biblesuite.com/greek/841.htm). Viittauksena esim jae Paavalin 2. kirjeestä Korinttolaisille (9:8): ”..jotta teillä kaikessa aina olisi kaikkea tarpeeksi..”.
Ei oikeastaan hassumpi tavoite – päinvastoin tämähän on mainiota! Jonkinlainen myötäsyntyinen, suoranaiseksi kapinallisuudeksi yltyvä halu olla henkisesti riippumaton. Itseriittoisuus tuntuu kuitenkin kovin itsekkäältä? Onko se nähtävä vain jonkinlaisena puhtaana siemenenä, joka pääsee kasvamaan kohti vapautta, vapautta johonkin, vapautta rakkauteen eli kaiken yhteyteen. Se kuvastuu mielessäni symbolina, joka on aina kiehtonut mieltäni eli avartuvana kellona, kuin kirkonkello tai kissankello, joka avautuu suppeasta alusta kohti ympäristöään – valloittavana sulautuu osaksi kaikkeutta.
Palatakseni sporttiin ja lukemiseen: olen jo pitempään lenkillä tavoitellut jonkinlaista ajatuksetonta zen-tilaa. Hiki pusertaa esiin salaperäisen, kaiken ihmisenä olemisen sisimmän eli sielun – näin on kulkenut kuningasajatukseni.
Se on ollut täysin turhaa, toistaiseksi, sillä päinvastoin juostessa ajatuksetkin alkavat laukata. Kun vielä suunnistin, alkoivat selitykset kisan epäonnistumisesta pyöriä mielessä jo alkumatkasta. Ne tietenkin toteuttivat itsensä. Ehkäpä lukeminen on haitaksi. Täyttäähän se mieltä ja ajatuksia kaikenlaisella silpulla. Ehkä se peittää sielun kimmellyksen epämääräisen pölyn peittoon?
Vai kentieskö hyväksi, että on jonkinlainen itseään täydentävä henkinen ikiliikkuja, joka ei koskaan voi purkautua kimmellykseensä?