Edellisestä blogaamisesta on kulunut muutama viikko. Jokseenkin näin kauan on myös taivas ollut sakeassa pilvessä, sillä olen joka ilta odottanut tähtitaivaan aukeamista, tarkastellakseni sitä Eckhard Tollen avaruus-/kohdetietoisuuden vinkkelistä. Juuri äsken auringonsäteet hetken häilähtivät lumisilla oksilla, villavalla hangella. Juhlan tuntua on myös uutterasti jatkuneessa hiihtoharrastuksessa nyt, kun alla on upouudet sukset, liukkaammat ja jämäkämmät, yhtä kaikki hikilaudat niin, että ajoittain suksen lipsahdellessa ja nenän vuotaessa samaan aikaan ylämäessä tulee ihmetelleeksi homman mielekkyyttä.
Ehkä on vanhenemisen merkki toden teolla, kun talvi tuntuu kuluvan yllättävän nopeasti. Päivä on selvästi pidentynyt, on korkea aika miettiä tulevan kasvukauden siementilauksia ja kesän tunnelmiin voi jo virittäytyä toiveikkaana. Sain luetuksi muutaman kävelyaiheisen kirjasen: R.L. Stevensonin Kävelyretkistä, Henry David Thoreaun Kävelemisen taito ja Thich Nhat Hanhin Opas kävelymeditaatioon (”The Long Road Turns to Joy” alkuperäiseltä henkevämmältä nimeltään).
Stevensonin kirjanen koostuu kolmesta lehtikirjoituksesta. Hänelle käveleminen näyttäytyy mielialojen vaihteluna, jonka päälle on oivallista laittaa palamaan piipullinen. Lähdön jännitys virittää jo perilletulon odotuksen ja levoton odotuksen henki rientää myös taipaleella: ”Pieninkin aukeava näköala , jokainen silmäys sihen mikä edessäpäin odottaa, päästää malttamattoman mielikuvituksen valloilleen”. Vapaa aistiva vaeltaja on kuin triumfin jälkijoukon vaeltaja; väkijoukon pauhaava huuto jo kuuluu porteista perille saapuville, sillä ”tie on jo perillä – ja pian olemme mekin”. Mielenkiintoinen on Stevensonin esittämä paradoksi, jonka mukaan missä tahansa paikassa kelpaa asua, kun taas harvoissa ja valituissa paikoissa voi viettää pari tuntia rattoisasti. Aika viljelee muistoja ja muistot alkavat versoa ikävissäkin paikoissa kukkien lailla.
Kävely voi vapauttaa ihmisen. Niin Thoreau kuin Hanh ovat samaa mieltä tästä, mutta suuntautuvat kovin eri tavalla. ”Länteen lähdemme kuin tulevaisuuteen, yritteliäisyyden ja seikkailun hengessä”, toteaa Thoreau ja painottaa, että länsi on synonyymi koskemattomalle luonnolle: ”Mitä ihminen ei ole vielä kukistanut, sen läsnäolo virkistää (-) En pane toivoani ja odotuksiani nurmikenttiin enkä viljapeltoihin, en kyliin enkä kaupunkeihin, vaan läpäisemättömiin ja hyllyviin soihin”. Thoreaun mieliala kohoaa näkymän synkentyessä, tylsyys ja kesyys ovat suunnilleen sama asia ja tuoreen luonnonvoiman toivoisi Thoreau paisuttavan myös kirjallisuuden sanallisia silmuja, sillä ”kaikki hyvät asiat ovat villejä ja vapaita”.
Myös Thich Nhat Hanhille kävely on väline itsemääräämisoikeuteen, vakauteen ja vapauteen – halun, pelon ja huolen ulottumattomiin. ”Kaikkein tärkeintä on rauha ja jakaa se toisten kanssa”. Toisin kuin Thoreau Hanh pysyttäytyy mieluummin sivilisaatiossa, harjoittamisyhteisössä, missä voi nähdä ja koskettaa läsnäolollaan toisten tietoista läsnäoloa. ”Et tarvitse mitään muuta saavuttaaksesi todellisen onnellisuuden”, vakuuttaa Hanh tietoisesta kävelemisestä ja askeleet laajenevat merkityksessään: reitin varrella voi pysähtyä ja koskettaa tietoisella läsnäolollaan sinistä taivasta, lintua tai puuta. Kauniilla kävelymeditaatiolla voi hoitaa myös maata: ”istutamme joka askeleellamme ilon ja onnen siemeniä”. Vapaasti ja onnellisesti otetut askeleet voivat vapauttaa esivanhempiakin ja tulevia sukupolvia. Perille tullaan onnellisina ja rauhassa kaikki yhdessä. Loppujen lopuksi kaikki olennot hyötyvät lähellä ja kaukana jokaisesta rauhallisesta askelesta, sillä sellaisen myötä myös mieli mukautuu myötätuntoiseksi ja ymmärtäväiseksi.
Hanhin askelet johtavat lopulta, tarpeeksi aitoina, koskettamaan syntymättömyyden ja kuolemattomuuden maailmaa. Kovin kauaksi hänestä ei jää kulttuurikriittinen Thoreaukaan, olihan hän perehtynyt mm Bhagavad-gitan itämaisiin ulottuvuuksiin: ”Näin kuljemme kohti Pyhää maata, kunnes jonain päivänä aurinko loistaa kirkkaammin kuin koskaan aikaisemmin, loistaa ehkä sieluihimme ja sydämiimme saakka ja valaisee koko elämämme suurella herättävällä valolla, seesteisellä ja kultaisella kuin törmänreunan syksyllä”.