20 vuotta on nyt siis taittunut siitä, kun tyttäreni syntyi ja olin siinä mylläkässä elämäni ainoat pari yötä sairaalassa sitten oman syntymäni. Ensimmäinen yö oli ns väärä hälytys ja nukuin synnytysosaston aulassa pyörävuoteessa. Tuskinpa sen turvallisempaa yösijaa, mutta tuoreiden pienokaisten laumakäyttäytyminen tuntui kiusalliselta: kun ensimmäinen vauva aloitti merkinantonsa, seurasivat toiset oikopäätä kuorona.
Jos nyt supistamme vuosikymmenten ulottuvuuden – kehityksen huomaa etupäässä tyttäreni elämästä – viikoiksi, niin olen tyytyväinen siitä, että jo 15. päivä peräkkäin kävin hiihtämässä. Tämä on osa päätöstäni aloittaa ns paastokausi. Tipatonta aikaa on tarkoitus jatkaa vähintään Pääsiäiselle, ja päätöshän pitää. Oli vähentämän myös kahvin kulutusta, mutta se ei ole onnistunut (laitoin juuri uutta kahvia tippumaan). Eiköhän paastokuuri tästä vielä tiivisty eli kahvi toivottavasti notkahtaa kupilliseen-pariin per päivä ja lihansyöntiähän pitäisi paastotessa myös välttää.
Viime vuonna pidin samantyyppisen kuurin, mutta kuntoilu jäi jostain syystä kokonaan uupumaan. Olen tässä suhteessa terästynyt. Paastoamiseen sisältyy kyllä vissi tarkoitus kirkastaa olemusta myös henkisesti. Vuosi sitten luin pienissä jaksoissa Michel Quoistin verrattoman Rukouksia elämän arjesta. Tänä vuonna on menossa – arvaako nyt paljastaakaan – Bhagavad-gita. Se on ollut lukulistalla jo parille kesälle, mutta nyt vasta olen päässyt kunnolla alkuun. Alkuasetelma onkin mielenkiintoinen: kuningas Arjuna empii aloittaa sotaa, jossa vastustajiin kuuluvat mm oma isoisä, opettaja, poika, pojanpoika jne. Tukena on kuitenkin Jumaluuden Ylin Persoonallisuus eli Krsna, joka muistuttaa Arjunaa mm sielun kuolemattomuudesta alkaen opettaa lannistunutta ystäväänsä. Tästä sitten on muodostunut tämä hindulaisuuden perusteos, jonka väitetään sisältävän Veda-kirjallisuuden eli hindulaisuuden ytimen.
Bhagavad-gita on melko laajasti tunnustettu viisauskirjallisuuden helmi, esim Thoreau esittää sitä tutkistelleensa Waldenin metsämajallaan. Ihmiselle annetaan siinä parin ensi luvun perusteella selkeä tavoite eli vapautuminen aistien vallasta. Tavoitteena on ylilaistillinen tai -aineellinen Krsna-tietoisuus. Hyvänä vertauksena käytetään kilpikonnaa, joka pystyy tarvittaessa vetämään itsensä kuoren sisään piiloon.
Toisaalta pitäisi pystyä vetäytymään kuoreen aistillisuudelta ja toisaalta, pystyäkseen aitoon läsnäolevaan I-Thou – eli Sinä-Minä -suhteeseen buberilaisittain, sulattaa itsessään oleva kuorikerros. Pitäisi välttää takertumista niin aistillisuuteen kuin vääränlaiseen minä-tietoisuuteenkin. Kun kaikenlainen takertuminen on liudentunut: ”By radically penetrating into reality as it actually is, reality itself becomes sheer poetry”. Näin toteaa japanilainen Kioto-koulukunnan filosofi Nishitani Keiji artikkelissaan ”The I-Thou Relation in Zen Buddhism”.
Ehkä hiihtäminen on juuri sopivaa toimintaa tähän raakaan todellisuuden vereslihaan astumisessa: sen aistillisuus on lähinnä karaisevaa, ahavoivaa tuulta kasvoilla ja viettelevimmillään kimmeltäviä hankia. Toki naiskauneuttakin on kosolti latusilla, mutta kohtaamiset ovat etupäässä platonisia; monestikin hiihtäjä kohtaa kanssalykkijänsä kuin kilpikonna, pää maahanpäin vedettynä. Ylipäänsä hiihtokansa on kuitenkin ilmeeltään valoisaa, elämäniloisuuden leimaamaa.
Näissä mietteissä johduinkin laatimaan kolmivaiheisen ohjelman kaikenlaisen epäröinnin vaihettumiseksi elämisen kirkkaudeksi :
1. Pyri oikomaan elämän kuluessa kertyneet tunteiden kieroutumat; älä tukahduta niitä, äläkä teeskentele vaan tarkkaile rauhassa ja päästä menemään. Älä takerru.
2. Raaputa sielua esiin kuin ässä-arpaa, varmasti tulee huomattava voittopotti (vaikka sielu onkin Bhagavad-gitan mukaan vain atomin kokoinen). Siispä tiedosta tiedosta, anna avaruuden vallita kaiken ajattelun ja olemisen taustalla.
3. Elä hetken heulakkeella, että saat yhteyden sinne, mistä isompi remmi kieräyttää voimat päälle. Tee, älä yritä. Hengitä ja hymyile.