Minkä takia luetaan elämänkertoja ? Eikö olisi viisaampi keskittyä elämään omaa elämäänsä ? Sellainen ihminen, joka tuhlaa aikaansa toisten elämän tutkimiseen, tuskin on itse mielenkiintoinen elämäkerran kohde ?
Varmaankin mielenkiintoisesti eläneiden ihmisten kokemuksista halutaan imeä vaikutteita. Sanojen kautta ainutlaatuiset ominaisuudet tihkuvat myös omaan elämäntaipaleeseen. Elämänkerrat ovat itsekasvatuksen väline.
Sattui matkaani kirjastosta kolme kirjaa hyvin erityyppisten ihmisten kokemusmaailmasta: Gonzo: Hunter S. Thompsonin elämä; Lance Armtrongin Ei ainoastaan pyöräilystä ja Thich Nhat Hanhin Rauha on jokainen askel. Boheemi gonzokirjoittamisen pioneeri, aivoihin levinneestä kivessyövästä toipunut Ranskan ympäriajon pyöräilysankari ja buddhalaismunkki, joka painottaa hengittämisen ja hymyilemisen ensisijaista tärkeyttä. Näiden kirjojen pohjalta oma elämä avartuu varmasti lähes joka suuntaan !
Voimasuhteet menevät tässä triangelissa lännen eduksi 2-1; Armstrong ja Gonzo-Thompson ovat erityisesti USAn etelävaltioiden kasvatteja. Ehkäpä siellä seuduin on tietty ekstroverttius luonteenomaista ? Armstrongilta haluaisimme tietysti tuon äärettömän sisun ja aggressiivisen voitontahdon, Gonzolta intuitiivisen sanojenkäytön sekä sisäelimistä erityisesti maksan, joka herätti lääkäreissä kummastusta uupumattomuudellaan. Vietnamilaismunkilta (jonka nimi liian konstikas muistettavaksi) omaksumisen arvoista olisi aito taito, ehkäpä ainoa mikä lopultakin tarvitaan: hengittäminen ja vieläpä hymyillen hengittäminen.
Ensi alkuun, kun oma kuntoilu on lupaavasti viritetty vakiintuneeksi tavaksi, vie Lance Armstrongin kertomus mukavasti mennessään. Texasin loputtomille maanteille, missä äkäiset maasturiautoilijat törmäilevät päälle . . . ja lopulta maailmanmestaruuteenkin päädytään. Tältä mieheltä ei lopu sinnikkyys. Tämä mies ei anna periksi koskaan ja hän saa Espanjassa mainenimen Texasin Härkä. Sitten hänestä todetaan kivessyöpä. Tässä vaiheessa tulee mieleen vaihtaa Hunter S. Thompsoniin. Kirja on postuumisti toimitettu monien silminnäkijöiden pienistä muisteluksista gonzojournalistin eri elämänvaiheissa. Selväksi käy, että tämä Rolling Stone -lehden ykköstykki oli yltiöyksilöllisyyden esitaistelija, vankkumaton Nixonin vastustaja, kuolemaa halveksuvan vauhdin, tuliaseiden ja räjähteiden sekä muiden elämän vauhdittajien ystävä. Päihteiden käyttöänsä voinee kuvata sanalla jatkuva. Kuitenkin hän eli lähes 70-vuotiaaksi. Hänen kirjoittamisensa taustalla oli kunnianhimo tulla Scott F. Fitzgeraldin jopa Mark Twainin tasoiseksi osaksi amerikkalaista kirjallista kaanonia. Hänen lahjakkuutensa oli herkkää intuitiota ja sanojen arkailematonta nasevuutta. Hän loi omaperäisen kuvitteellisen fiktion, jossa näytteli itse keskeistä roolia. Hän sanalla sanoen taisteli elämän tylsistymistä, kaavamaistumista vastaan.
Tässä vaiheessa, jos sattuu kesäsäässä epämääräinen jakso, joka ei salli etukäteissuunnittelua lenkkeilyn suhteen, voi tulla houkutus kokeilla Gonzo-tyyppistä boheemia elämää omakohtaisesti, ainakin hetken aikaa. . . Aika voi tietysti elämäntilanteesta riippuen venyä pitemmäksikin. Koska vain harvalla on kuitenkaan Thompsonin kaltaista supermaksaa ja tulotkaan eivät muodostu nousukiidossa olevan aikakauslehden ykköstykkinä olosta, niin on ennemmin tai myöhemmin palattava lähtöruutuun. On aika rauhoittua ja tutustua vietnamilaismunkki Thich Nhat Hanhin ajatuksiin.
Jos on aikaisemmin tutustunut buddhalaiseen ajatteluun, niin kirjanen ”Rauha on jokainen askel” tarjoaa aika tuttuja ajatuskulkuja. Alaotsakkeessa on sana ”Mindfullness”, suomennettu ”Mielellisyys” – en tiedä onko se alkuaan tästä kirjasta lähtöisin. Joka tapauksessa elämässä on buddhalaisittain kyse mielellisten siementen kylvämisestä. Ikävät siemenet aiheuttavat jälkikäteen ikävyyksiä sisäisinä solmuina. Se mikä tässä kirjassa viehättää erityisesti, on sen käytännöllisyys. Nhat Hanh tarkastelee nimenomaan arkisia tilanteita, missä niissäkin ja juuri niissä voidaan kokea ainutlaatuinen tässä hetkessä oleminen, esim autolla ajaminen, tiskaaminen. Hauska on hänen keksimänsä ajatus, ettei kaalia kasvatettaessa koskaan kaalia syytetä siitä, ettei se kasva kunnolla. Niinpä sanoo pikkutyttö äidilleen munkin luennon jälkeen: ”Muista että minä olen sinun pikkukaalisi !”
On tietysti tavaton ristiriita näiden kahden jenkin ja toisaalta vietnamilaismunkin elämäntyyleissä. Lance Armstrong kuvailee ammattilaispyöräkilpailua 6 tunnin yhtäjaksoiseksi kivuksi. Munkki pyrkii sen sijaan rakastamaan myös omaa ruumistaan ja välttämään sen turhaa rasittamista. Gonzo-Thompsonin kylvämistä siemenistä lähestulkoon turha puhuakaan tässä yhteydessä; kuitenkin häntä pidettiin kuoltuaan (teki itsemurhan ampumalla) itämaistyylisenä tässäjanythetkessä-eläjänä. Ehkä tarvitaan näitä länsimaisia yltiöpäitä kasvattamaan ihmisyyden vektoreita ja toisaalta tarvitaan itämainen vakaus ja rauha pitämään kaiken lopultakin koossa. Kirjat ovat eri sarjassa sikäli, että ”Rauha on jokainen askel” on oiva mietekirja, johon voi palata kerta kerralta. Epäilemättä Armstrong ja Thompsonkin pystyvät lataamaan joillekin säännöllistä hengenvirtausta, mutta erityisesti heidän kirjansa ovat näyte amerikkalaisten kyvystä laatia tiimityönä vetävästi ja ajatuksella kirjoitettuja tarinoita.